””Työpaikoilta tulee palautetta, että ei ole oikein kello hallussa. Että ohjaaja joutuu aina päivän lopussa muistuttamaan, mihin aikaan seuraavana päivänä on tultava töihin.”
On masentuneita, on päihdeongelmaisia, on niitä, jotka uhkailevat opiskelukavereitaan. Monella on niin vakavia ongelmia omassa elämässään, että koulunkäynti tuntuu kohtuuttoman vaativalta, työelämä melkein mahdottomalta.
Eivätkä he ole pieni vähemmistö opiskelijoiden joukossa.
…
Ammattikoulun uudistamisessa on haluttu siirtää opiskelua koulusta työpaikoille. Tässäkin on taustalla kaunis ajatus. Työn oppii parhaiten työpaikalla, ja käytännön ammatti pitäisi voida opiskella käsin tekemällä, jos lukeminen ei maistu.
Moni opettajakin kannattaa tätä, periaatteessa. Käytäntö onkin sitten hankalampi juttu. Työpaikkoja ei aina löydy, ja jos löytyy, kenelläkään ei välttämättä ole aikaa opettaa.
”On ollut työssäoppimisjaksoja, joissa opiskelija on laitettu lakaisemaan samoja käytäviä aamusta iltaan.”
Koulutussopimusjakson jälkeen työpaikan nimeämä ohjaaja ja koulun opettaja antavat arvion opiskelijan osaamisesta. Monet opettajista ovat sitä mieltä, että ohjaajien taidot eivät aina riitä arviointiin.
”On ohjaajia, jotka sanovat, että annetaan kaikista kiitettävät, kun se on niin mukava tyttö. Yritän siinä sitten selittää, että pitäisi arvioida tätä hoitotyön osaamista. Että mukavuus ei tässä nyt riitä.””
Lue koko artikkeli:
Satu Vasantola, HS: Amiksen opet kertovat (HS 21.10.2018, vain tilaajille)